Suomalainen oikeusjärjestys suhtautui pitkään hyvin torjuvasti puolisoiden välisiin sopimuksiin. Aviopuolisoiden katsottiin muodostavan perheen, jonka sisällä ei ollut tarvetta puolisoiden keskinäisille sopimuksille. Aviopuolisoiden välillä oli voimassa lahjoituskielto vuoteen 1991 saakka. Ennen tätä aviopuolisoiden välillä annetut lahjat olivat pätemättömiä. Lahjoituskiellon kumoaminen osoittaa osaltaan lainsäätäjän muuttunutta suhtautumista aviopuolisoiden välisiin sopimussuhteisiin ja avioparin muodostumista kahdesta itsenäisestä ja oikeustoimikelpoisesta yksilöstä.
Huolimatta lainsäätäjän muuttuneesta suhtautumisesta aviopuolisoiden välisiin sopimussuhteisiin, eivät kaikki sopimukset ole edelleenkään sallittuja. Sopimusoikeudessa on vakiintuneesti katsottu, etteivät lain tai hyvän tavan vastaiset sopimukset ole osapuolten välillä sitovia. Puolisoiden, olivat he sitten avio- tai avopuolisoita, välillä on tiettyjä sopimusvapauden rajoituksia.
Muissa Pohjoismaissa on syntynyt oikeuskäytäntöä puolisoiden välisen sopimusvapauden rajoista. Norjassa Hålogalandin laamanninoikeus on katsonut, että osapuolten välinen sopimus uskollisuudesta oli sitova siten, että puoliso, joka sopimuksen vastaisesti petti toista puolisoa, oli velvollinen maksamaan sopimuksen mukaisen sopimussakon. Suomessa ei vastaavanlaista oikeustapausta ole ollut, ja epäselvää onkin, katsottaisiinko vastaava sopimus Suomessa hyvän tavan vastaisena sitomattomaksi vai osapuolten välillä sitovaksi.
Ruotsissa Svean hovioikeudessa on ollut ratkaistavana kysymys abortin tekemistä koskevan sopimuksen sitovuudesta. Kyse oli sopimuksesta, jonka mukaan mies suorittaa naiselle 25 miljoonaa Ruotsin kruunua, mikäli nainen tekee abortin. Sopimuksen mukaisesti nainen teki abortin, mutta mies kieltäytyi maksamasta lupaamaansa rahasummaa. Nainen nosti kanteen, jossa hän vaati miehen velvoittamista suorittamaan lupaamansa rahamäärän. Tukholman käräjäoikeus ja Svean hovioikeus molemmat katsoivat, että kyse oli hyvän tavan vastaisesta sopimuksesta, joka oli pätemätön. Näin ollen abortin tehneellä naisella ei ollut oikeutta minkäänlaiseen korvaukseen asiassa.
Kysymys sopimusvapauden rajoista on ollut esillä myös hedelmöityshoitoa koskevassa ruotsalaisessa tapauksessa. Hovioikeuden ratkaistavana oli kysymys siitä, voivatko parisuhteen osapuolet tehdä sitovan sopimuksen siitä, että nainen sitoutuu menemään alkionsiirtoon ulkomaille, minkä osalta mies lainasi naiselle tarvittavan rahasumman. Nainen kuitenkin kieltäytyi menemästä alkionsiirtoon ja maksamasta saamaansa lainasummaa takaisin. Mies nosti käräjäoikeudessa kanteen, jolla hän vaati naisen maksamaan lainan takaisin. Svean hovioikeus katsoi, että kyseessä oli hyvän tavan vastainen oikeustoimi, eikä naisella näin ollen ollut velvollisuutta maksaa lainaa takaisin.
Suomalaisesta oikeuskäytännöstä on syytä nostaa esille ratkaisu KKO 1977 II 76. Tapauksessa oli kyse kiinteistökaupasta, jonka osalta myyjä oli kauppaa tehdessään edellyttänyt ostajan solmivan avioliiton tämän kanssa. Kauppa toteutettiin tavanomaista merkittävästi alemmalla hinnalla, minkä jälkeen ostaja perui lupauksensa mennä naimisiin. Korkein oikeus katsoi, että kauppa oli tehty sellaisissa olosuhteissa, että ostajan oli kunnianvastaista ja arvotonta vedota siihen. Näin ollen kauppa ja ostajan saama lainhuuto julistettiin mitättömäksi.
Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Suomessa puolisoiden välinen sopimusvapaus on perinteisesti ollut hyvin rajattua. Pohjoismaiset esimerkit kuitenkin osoittavat, että moderni oikeusjärjestys tunnistaa puolisot itsenäisiksi oikeussubjekteiksi, jotka voivat tehdä myös keskinäisiä sopimuksia. Vakiintuneet moraalikäsitykset kuitenkin vielä osaltaan rajoittavat sopimusvapautta, mikä on perustuslaissa turvatun omaisuudensuojan näkökulmasta ongelmallista. Nykyisellään konservatiivinen hyvän tavan määrittely rajoittaa kohtuuttoman paljon puolisoiden välistä sopimusvapautta.
VT Otto Meri